Me ♥ U 

Hei! Minun nimeni on Sofie, ja olen juuri täyttänyt 15 vuotta! Kuitenkin elämässäni on eräs kurja asia; minulla ei kuitenkaan ole ollenkaan ystäviä... Kaikki kiusaavat minua silmälasieni takia. Minusta se ei ole reilua! Asun isäni kanssa, ja meillä on koira Nuca. Nuca on aikuinen narttu ja rodultaan kultainennoutaja. Nuca on minun paras ystäväni. Kukaan ei pidä minusta. Olen ihan yksin, eikä isäni osaa auttaa minua. Asiaan on puututtu, mutta kiusaaminen vain jatkuu. Välillä toivon pääseväni pois täältä... Mutta yritän kuitenkin elää päivän kerrallaan ja kestää muiden ilkkuvat puheet! 

 

Hipelöin sormillani pitkiä, turkooseja hiuksiani. En tiennyt, miksi ne olivat turkoosit vaikka en ollut värjännyt niitä. Nostin sormellani silmälasini takaisin nenälle ja nojasin taaksepäin tuolillani. Yritin väkertää matikantehtävää. 

''Ei tästä tule nyt yhtään mitään!'' murisin ja kumitin väärän vastauksen vihostani ja pyyhkäisin kuminmoskat pois paperilta. Huokaisin ja otin taas kynän käteeni. 

''Miten sujuu?'' isä kysyi yhtäkkiä aukaistuaan huoneeni oven. Pyörähdin tuolillani isääni kohti ja nojasin polviini. 

''Huonosti...'' Isä tuli peremmälle ja otti vihkoni käteensä. Hän mutisi jotain ja sanoi sitten: 

''Ahaa! Sinulla on tullut tuossa kohtaa virhe...'' Huokaisin ja palasin isän kanssa matikan pariin. Korjasin isän avustuksella virheen. Kuitenkin vastaus tuli sen jälkeen oikein. 

''Hyvinhän se menee!'' isä kehui ja pömyytti hiuksiani. Hymähdin ja työnsin isän kädet pois. Katsoin isää ilmeellä, joka pyysi häntä poistumaan huoneesta. Isä ymmärsi heti ja lampsi pois huoneesta. Pian hän huikkasi vielä oven raosta: 

''Onnea!'' Naurahdin ja pyörähdin takaisin pöytäni ääreen. 

''Vai että onnea...'' mutisin ja rupesin laskemaan uudelleen tehtäviäni. 

 

Rojahdin sängylleni ja venyttelin makeasti. 

''Läksyt tehty!'' huokaisin ja suljin silmäni. Nyt minulla olisi koko loppupäivä käytettävänä. Huomenna pitäisi taas herätä kouluun, minne en missään nimessä haluaisi mennä! Huokaisin ja nousin nopeasti istumaan. Lähdin huoneestani ja kävelin isäni luokse. 

''Mitä syömme tänään?'' kysyin ja katselin isän kokkausta. 

''Makaronia...'' isä sanoi ja pursotti ketsuppia jauhelihaan. ''Ruoka on valmista tunnin päästä.'' Nyökkäsin hitaasti ja käännyin katsomaan jalkoihini ilmestynyttä Nucaa. 

''Hei, Nuca!'' sanoin ja silitin sen päätä. Nuca haukahti iloisesti ja nuolaisi minua. 

''Voisit käydä Nucan kanssa lenkillä'', isä sanoi ja katsoi minua. ''Ennenkuin ruoka on valmista.'' Nyökkäsin uudelleen ja kävin hakemassa Nucan talutushihnan. 

''Tule, Nuca!'' huikkasin ja vedin lenkkarit jalkoihini. Nuca tuli tuttuun tapaan tätä kutsuessa paikalle ja antoi minun laittaa itselleen hihnan. Vetäisin vielä lippiksen päähäni. 

''Heippa, isä!'' huikkasin ovelta. 

''Heippa!'' isä huusi perään. Suljin oven ja lähdin Nucan kanssa pihatietämme pitkin kadulle. 

 

Ilma oli mukava. Nyt oli syksy ja koulut alkoivat pari kuukautta sitten. Pian olisikin jo talvi. Kävelimme Nucan kanssa korttelimme kadulla, missä nyt yleensäkin kävimme. Vastaan tuli pari tuntematonta pyöräilijää ja yksi lenkkeilijä. En tuntenut ketään, mutta tervehdin silti kaikkia iloisesti. Sain mukavat tervehdykset takaisin, ja se sai minut paremmalle tuulelle. Miksei silti kukaan pitänyt minusta? Yhtäkkiä pysähdyin kuin seinään. 

''Nuca!'' toruin ja nykäisin jälkeen jäänyttä koiraa, joka jäi haistelemaan toisten koirien merkkauksia. Pian jatkoimmekin jo matkaa iloisina ja täynnä puhtia! Pian kuulin takaamme soran rohinaa. Se merkitsi jonkun lähestyvän pyörällä. Toivoin katkerasti, ettei se olisi kukaan koulustamme... 

''Mitäs rillipää?'' Yritin olla, etten olisi huomaavinaankaan kahta poikaa, jotka olivat ilmestynyt vierelleni pyörillään. He kulkivat samaa tahtia kanssani jatkaen ilkkumistaan. Nuca haukahteli välillä epäilevästi tuntemattomille pojille. Pian sainkin tarpeekseni.

''Mitä te oikein haluatte minusta?!'' kiljaisin ja katsoin heitä vihaisena. Nucakin alkoi murista vihaisesti. Pojat vain nauroivat ja pysäyttivät pyöränsä, sillä minäkin pysähdyin. 

''Emme me sinusta mitään halua!'' toinen pojista sanoi ja pukkaisi toista kyynärpäällään. ''Vai mitä, Peter?'' 

''Joo! Ei haluta!'' Peter sanoi toistaen toisen pojan puhetta. Tunsin tyypit koulusta, ja tiesin toisen nimen olevan Paul. Pojat katsoivat minua ilkeästi. Aloin pelätä. Nyt Nuca hermostui ja nykäisi hihnan irti otteestani. Se haukkui armottomasti ja lähti pakoon pyrähtävien poikien perään päästäen pelottavaa murinaa ja haukuntaa. Paul ja Peter kiljuivat ja polkivat, minkä jaloistaan pääsivät karkuun Nucaa. Kun he olivat jo kaukana, Nuca palasi kiltisi takaisin luokseni. Halasin Nucaa. 

''Hyvä koira...'' mutisin ja otin taas hihnan käteeni. Lähdimme Nucan kanssa jatkamaan matkaa toivoen, etteivät pojat tulisi takaisin. 

 

Kun käännyimme takaisin kodin suuntaan, näin parin luokkalaiseni tytön kävelevän vastaan. Hekin kiusasivat minua, tai oikeastaan nauravat minulle. Kohdalla tytöt vilkuilivat minuun päin tirskuen. Kyyneleet kihosivat silmiini. Tämä ei ole reilua! Nuca taas käveli iloisesti vierelläni. Pihatielle päästyämme aukaisin oven nopeasti ja puikahdin Nucan perässä sisään. Otin siltä hihnan ja annoin sen mennä keittiöön tervehtimään isää. 

''Miten lenkki sujui?'' isä kysyi kattaessaan pöytää. 

''Hyvin...'' valehtelin ja heitin lippikseni hyllylle. Kävin pesemässä käteni ja tulin pöytään. Isä laittoi minulle annoksen valmiiksi ja ojensi lautasen sitten minulle. Pursotin ketsuppia makaroniin ja aloin syödä. Isä liittyi seuraan, ja Nuca meni syömään omaa ruokaansa. Söin ruokaa katkerana. 

''Kiusataanko sinua vieläkin koulussa?'' isä kysyi yllättäen ja joi lasistaan maitoa. Nyökkäsin itku kurkussa. Isä nyökkäsi hitaasti. Katsoin kelloa. Kello oli viisi, ja minun pitäisi lukea hiukan huomisiin enkunkokeisiin. Olinhan minä muutenkin lukenut, mutta täytyi minun pikkuisen kerrata. Nousin pöydästä ja kiitin ruoasta. Isä nyökkäsi ja lähdin sitten omaan huoneeseeni. 

 

Otin enkunkirjan pöydältäni ja menin sängylleni makaamaan. Luin sanoja, mutten pystynyt millään keskittymään. Työnsin kirjan sivuun ja menin istumaan pöytäni ääreen ja katselin ikkunasta ulos. Tuuli heilutteli puiden lehtiä. Yhtäkkiä näin tutut kasvot kujalla. 

''Edmund!'' kiljaisin ja kaaduin tuolillani. Olen ihastunut Edmundiin! Edmundilla on kauniit, siniset silmät ja blodit hiukset. Kaikki koulumme tytöt ovat ihastuneet häneen. Ja tietenkin minä olen yksi heistä... Huokaisin ja nousin takaisin tuolilleni. Edmund katseli ikkunaani ja huomasi minut. Punastuin ja nykäisin eteeni, etten muka huomaisi häntä. Odottelin hetken. En uskaltanut nostaa katsettani kirjasta. Olihan minun pakko kurkata... Laskin kirjan hitaasti pöydälle, sillä yritin olla normaali. Katsoin varovasti ulos ikkunasta; Edmundia ei näkynyt missään. Huokaisin. En tiennyt, oliko se hyvä, vai huono asia... Kuitenkin minun oli palattava takaisin enkun pariin. 

 

Tunnin kuluttua sain jo tarpeeksi lukemisesta! Sulloin enkunkirjan reppuuni. Kello oli vasta kuusi, mutta minua väsytti. Kävelin keittiöön, missä isäni luki sanomalehteä. 

''Taidan mennä lepäämään...'' mutisin ja voitelin itselleni nopean leivän. 

''Nyt jo?!'' isä kysyi ja laittoi lehden sivuun. Nyökkäsin ja hotkaisin leipäni loppuun. Toivotin isälle jo aikaiset hyvän yön toivotukset ja palasin sitten huoneeseeni. Vaihdoin yöpuvun ja kömmin sänkyyni. Otin silmälasit silmiltäni ja laskin ne yöpöydälleni. Nappasin samalla herätyskelloni ja laitoin sen soimaan kahdeksalta kouluun. Sitten suljin silmäni ja aloin nukkua... 

 

*Pipipipi, pipipipi, pipipi...muks* Läsikäytin käteni herätyskelloni napille, jotta se lopettaisi piipityksen. Vedin peiton päältäni ja nostin silmälasit silmilleni. Kello oli kahdeksan, ja piti valmistautua kouluun. Vedin vaatteet päälleni ja otin hiusharjan käteeni. Harjasin hiukseni ja katsoin sitten itseäni peilistä. En ollut mielestäni ruma... En haluaisi olla kuitenkaan itserakkaan kuuloinen! Nostin reppuni lattialta ja heitin sen selkääni. Kävelin keittiöön isän luokse. 

''Huomenta!'' isä toivotti antaessaan juuri Nucalle ruokaa. 

''Huomenta...'' mutisin ja jätin reppuni ovelle. Istahdin keittiön pöydän ääreen ja tein itselleni voileivän. Nuca söi innoissaan vieressäni ruokaansa. 

''Muuten. Onnea kokeeseen!'' isä sanoi hörpätessään samalla kahvia. Kiitin pienellä nyökkäyksellä. Söin aamiaiseni nopeasti ja menin sitten eteiseen. Nuca tuli nuolaisemaan minua ja rapsutin sitä. 

''Hei sitten!'' sanoin sille ja halasin sitä. Nuca haukahti ja jäi katsomaan, kuinka jäin laittamaan vielä itselleni kenkiä. 

''Heippa!'' huikkasin isälle. 

''Pidä hauskaa!'' isä huusi. Vai hauskaa... ajattelin ja suljin oven perässäni. Lähdin kävelemään kohti koulua. 

 

Päästyäni koulun pihaan kaikki katsoivat minua nauraen. Yritin olla huomaamattani, mutta joihinkin minua nuorempiin loin pelottavan mulkaisun. He säikähtivät ja lähtivät. Juuri sopivasti koulun kello soi sisälle, kun olin koulun katoksessa istumassa. Nousin ylös ja otin reppuni mukaan. Kävelin käytävällä muiden nauravien katseiden alaisena. Se on kamala tunne, mutta olin jo oikeastaan tottunut siihen. Luulen, että hiuksenikin vaikuttavat kiusaamiseen. Mutta varmaa on, että ne ovat paksusankaisten silmälasieni syytä... Astuin englanninluokkaan, sillä meillä oli nyt kokeet. Istuuduin mahdollisimman kauas muista, eli nurkkaan. Katselin luokkaan tulijoita, ja ajattelin mielessäni jokaisen nimeä. Miku, Tora, Ann, Edmund... Edmund?! Kaaduin tuolillani ja lehahdin tulipunaiseksi. Kaikki nauroivat minulle. Tosi noloa! En uskaltanut katsoa eteeni, vaan pidin katseeni tiukasti jaloissani. Yhtäkkiä joku ilmestyi eteeni ja ojensi kätensä. 

''Tule'', hän sanoi. En katsonut tämän kasvoja, vaan tartuin päättäväisesti tämän käteen ja annoin hänen nostaa minut pystyyn. Kiitin tätä ja katsoin hänen kasvojaan. Katseeni uppoutui hänen kauniisiin, sinisiin silmiinsä. Edmund. Punastuin ja menin hätäpäätä istumaan paikoilleni. Muut katsoivat vuoroin minua ja Edmundia kummaksuen tilannetta. 

''Mitä sinä oikein teit?'' toiset pojat kyselivät. Edmund vain kohautteli olkapäitään. Silloin opettaja tuli luokkaan ja kaikki istuimme paikoillemme. 

''Päivää, oppilaat!'' hän sanoi ja katsoi meitä. Tervehdimme takaisin ja kaikki muut, paitsi minä kaivoivat kynät penaaleistaan. Katseeni oli lukittautunut Edmundiin. 

''Sofie!'' opettaja karjaisi yllättäen ja se sai minut säpsähtämään. 

''M-m-mitä?'' änkytin ja suoristin selkäni. 

''Ota kynä ja aloita koe'', opettaja selitti ja jakoi kaikille paperit. Nyökkäsin varovasti ja otin kynän käteeni. Sitten aloin tehdä koettani. Vilkuilin välillä Edmundia. Huomasin tämän myös vilkuilevan minua. Pitääköhän Edmund minusta..? tulin jo ajatelleeksi, mutta ei se voisi olla mahdollista. Kukaan ei pidä minusta! 

 

Kun olimme saaneet luvan viedä valmiit kokeet, olin vielä tarkistamassa omaani. Edmund käveli pulpettini vierestä, vaikka olinkin ihan nurkassa. 

''Kunto nousee!'' hän selitti kavereilleen tehdessään kiertoreitin. Ohi mennessään hän jätti pulpetilleni paperitollon. Ihmettelin sitä, mutta piilotin sen vaivihkaa taskuuni. Tunnin jälkeen menin tavalliselle paikalleni koulun katoksessa ja katselin ympärilleni, ettei kukaan näkisi lappua. Kun varmistuin, ettei kukaan nähnyt, otin paperin taskustani ja luin sen: >> Hei, Sofie! Olen pahoillani muiden puolesta, kun he kiusaavat sinua. Et ole ruma, vaan mielestäni todella kaunis! Edmund << Sydämmeni pomppasi kurkkuun. Edmund sanoi minua kauniiksi! Sulloin paperin nopeasti takaisin taskuuni ja vajosin istumaan maahan. Suljin silmäni. Olin onnellinen, eikä mikään saisi minua masentumaan sillä hetkellä. 

''Sofie...'' joku sanoi. Aukaisin silmäni ja katsoin vasemmalle puolelleni. 

''H-hei...'' sanoin. Tulija oli Edmund, joka istahti viereeni. 

''Luitko kirjeeni?'' hän kysyi ja hivuttautui lähemmäksi. Nyökkäsin katsoen sormiani. Väkersin niillä jotain, kunnes Edmund otti kädestäni kiinni. Hän katsoi minua silmiin ja sanoi: 

''Olet tosi kaunis.'' Hymyilin tulipunaisena ja katsoin Edmundia. Hän taas oli tosi komea! Edmund tuli minua lähemmäs ja lähemmäs, sulki silmänsä ja painoi huulensa omilleni. Olin oikeassa Edmundin suhteen; hän todella piti minusta! 

 

♥ Loppu ♥